Metsäkansaa

Koululla vietettyjen pitkien työrupeamien jälkeen olen oikaissut kämpilleni läheisen metsän kautta. Joka kerta on yhtä sydähdyttävää havaita, etten ole metsässä yksin. Lähdinpä keskiyön jälkeen tai vasta anivarhaisella, metsässä on aina ollut lenkkeilijöitä.
  Päiväsaikaan metsäaukeilla otetaan aurinkoa, iltapäivisin perheet kerääntyvät nuotiopaikoille laittamaan ruokaa ja nauttimaan luonnosta. Viikonloppuisin väkeä on miltei ruuhkaksi asti, mutta jokaiselle tuntuu löytyvän se oma soppi.
  Alkukesästä metsästä ei löytynyt kielonlehdistä huolimatta yhtään kukkavartta. Mustamäen mummot olivat keränneet ne ja myivät eurolla kielokimppuja Lepistikun pysäkin läheisyydessä. Nyt myynnissä ovat ahomansikat.
  Kerran metsäpolulla minun piti oikein hieraista silmiäni. Koivunrunkojen keskellä seisoi kuin seisoikin aivan liikkumatta mummo. Hänet kavalsi kirkkaanpunainen huulipuna. Mummo ei piitannut tuijotuksestani, vaan hän jatkoi keskittyneesti sitä mitä tekikään, oletettavasti puiden suhinan ja linnunlalulun kuuntelua. Matkaa jatkettuani käännyin ja tarkistin. Mummo seisoi yhä hievahtamatta paikoillaan.
  Mäntykankaiden lomassa on sopivasti hiekkadyynejä, vaikka merta ei ole lähimaillakaan. Tuuli ja puiden suhina saavat uskomaan, että rannallahan tässä liikutaan. Osa miehistä ja naisista on päättänyt viettää kosteaa "rantalomaa". Nämä antavat kuitenkin kanssaihmisten kulkea rauhassa, toisin kuin keskustassa pöydistä juotavaa ja tupakkaa pummaavat kollegansa.
  Helsingin hektisessä elämässä jään varmasti kaipaamaan juuri tätä rauhaa.
  - Tallinnas-blogini päättyy tällä erää tähän.