Metsäkansaa

Koululla vietettyjen pitkien työrupeamien jälkeen olen oikaissut kämpilleni läheisen metsän kautta. Joka kerta on yhtä sydähdyttävää havaita, etten ole metsässä yksin. Lähdinpä keskiyön jälkeen tai vasta anivarhaisella, metsässä on aina ollut lenkkeilijöitä.
  Päiväsaikaan metsäaukeilla otetaan aurinkoa, iltapäivisin perheet kerääntyvät nuotiopaikoille laittamaan ruokaa ja nauttimaan luonnosta. Viikonloppuisin väkeä on miltei ruuhkaksi asti, mutta jokaiselle tuntuu löytyvän se oma soppi.
  Alkukesästä metsästä ei löytynyt kielonlehdistä huolimatta yhtään kukkavartta. Mustamäen mummot olivat keränneet ne ja myivät eurolla kielokimppuja Lepistikun pysäkin läheisyydessä. Nyt myynnissä ovat ahomansikat.
  Kerran metsäpolulla minun piti oikein hieraista silmiäni. Koivunrunkojen keskellä seisoi kuin seisoikin aivan liikkumatta mummo. Hänet kavalsi kirkkaanpunainen huulipuna. Mummo ei piitannut tuijotuksestani, vaan hän jatkoi keskittyneesti sitä mitä tekikään, oletettavasti puiden suhinan ja linnunlalulun kuuntelua. Matkaa jatkettuani käännyin ja tarkistin. Mummo seisoi yhä hievahtamatta paikoillaan.
  Mäntykankaiden lomassa on sopivasti hiekkadyynejä, vaikka merta ei ole lähimaillakaan. Tuuli ja puiden suhina saavat uskomaan, että rannallahan tässä liikutaan. Osa miehistä ja naisista on päättänyt viettää kosteaa "rantalomaa". Nämä antavat kuitenkin kanssaihmisten kulkea rauhassa, toisin kuin keskustassa pöydistä juotavaa ja tupakkaa pummaavat kollegansa.
  Helsingin hektisessä elämässä jään varmasti kaipaamaan juuri tätä rauhaa.
  - Tallinnas-blogini päättyy tällä erää tähän.
 

Soomesopp ja viinerpirukas

Soomesopp jäi ensimmäisellä kerralla ottamatta kuultuani, että siinä on kaalta, perunaa ja makaronia. Kummeksuvaan katseeni vastattiin kysymyksellä: "Mutta niitähän on Suomessa, eikö olekin?" Toisella kertaa oli jo pakko maistaa ihan uteliaisuuden vuoksi. Makaroni olikin spaghettia ja haalean harmaassa sopassa oli myös jauhelihaa. Söihän tuon enempiä mukisematta. Virolaisiin suosikkeihini se ei silti lukeudu.
  Täkäläiset kuittaavat lounaan usein teellä ja piirakoilla. Kun satsiin kuuluu keskimäärin kaksi tai kolme piirakkaa, kyllä sillä nälkä lähtee. Pirukas on oikeastaan voi- tai pullataikinaan kääräisty pikkuannos. Kala-, liha-, kaali,- muna- ja nakkipiirakan lisäksi tarjolla on makeita omena-, hapankerma- ja päärynäpiirakoita. Kaikkia en ole varmaan edes nähnyt. Viinerpirukas eli nakkipiirakka vei kyllä nälän tänään pariksi tunniksi. Paras yllätys on ollut kalapiirakka. Piirakan sisällä oli Tallinnan kiluja (pukkuruisia kilohaileja) ja kokonainen kananmuna. Perinneruokaa kätevässä kuljetuspakkauksessa.
  Toinen vaihtoehto pikalounaaksi on jälkiruokakulhollinen majoneesisalaattia. Pakastevihanneksia ja kenties jotain muuta ynnä reilusti majoneesia. Tämä on hoikkien tallinnattarien salaisuus.
  Jos soppaa aiotaan syödä, silloin mennään oikein ruokalaan tai ravintolaan. Otetaan pieni annoskulho ja täytetään se seljankalla. Annoskulho vetää soppaa yllättävän hyvin tai sitten soppa on tavallista ruokaisempaa (lue rasvaisempaa), sillä siitä täyttyy aika hyvin. Ja hapukooria päälle. Täkäläinen hapukoor eli hapankerma ei ole läheskään niin hapanta kuin Suomessa myytävä smetana tai ranskankerma. Jos ei välitä hapukoorista, saa olla tosi vikkelä välttääkseen sen. Tapoihin kuuluu lätkäistä reilu ruokalusikallinen sopan päälle ja samalla kysyä, "Kai otatte hapankermaa?".
  Mikäli hapankerman osaa välttää, suolasta ei selviä millään. Sopat ovat suolaisia, ja paikalliset laittavat annokseensa vielä lisää suolaa. Täällä olisi Pekka Puskalle töitä. Leipäkin on suolaista eikä suomalaisille tuttuja sydänmerkkejä näe missään.
  Suolaisen ja happaman ystävä selviää Virossa mainiosti. Vielä parempi, jos hänelle maistuvat ruoat, joissa on kaalia, perunaa ja (huonosti leikattua) sianlihaa. Kasvisruoan ja tuoreiden vihannesten ystävät saavat käyttää mielikuvitustaan tai tehdä ruokansa itse. Tomaattikeittoa saa miltei paikassa kuin paikassa, mutta tuoreita salaatteja harvemmin. Talvella oli tarjolla porkkanaraastetta, punajuurisalaattia ja raastettua kaalta. Kevät on tuonut muassaan lisäksi kiinankaalisalaatin, jossa on jo kurkkua ja tomaattia.
  Tiedän toki, että Tallinna on kukkuroillaan hienoja gourmet-ravintoloita. Niihin olen uskaltautunut vain kerran, opiskelijabudjetilla kun syödään paikallisten suosimissa paikoissa. 

Havaintoja leffakatsomossa: Salsaa ja jalkahikeä

Kun Suomessa mennään elokuviin, sinne tullaan ajoissa ja katsotaan elokuvaa - ainakin yleensä. Tallinnassa on toisin. Elokuvasaliin tupsahdetaan, kun alun mainosten arvellaan olevan lopussa. Yleensä näin onkin, sillä leffa on edennyt jo pitkälle viimeisten katsojien kompastellessa keskellä riviä oleville paikoilleen.
  Toisinaan pariskunnan kauniimman osapuolen yllättää tässä vaiheessa nälkä. Niinpä siippa lähtee hakemaan juotavaa ja syötävää. Taas katsojat nousevat ylös ja antavat tietä mennen, tullen. Yleisin eväs on popcorn, mutta saliin saa tuoda myös nahcoksia tomaattisalsan kanssa. Olenpa nähnyt saliin kannettavan täysiä punaviinilasejakin. Tämä kaikki on tapahtunut tavallisissa kaupallisissa elokuvasaleissa.
  Erikoisleffateatterit ovat oma lukunsa. Artiksessa popcornit takavarikoidaan elokuvan ajaksi, mutta saliin saa viedä maitokahvin reilun kermavaahtokuorrutuksen kera. Oma lukunsa on tietenkin Söbrus, jossa kahvia, olutta ja viiniä voi ostaa salissa olevalta tiskiltä.
  Tavallisissakin elokuvapaikoissa riittää ihmeteltävää. Anime-viikolla Solariksessa isä tuli lapsensa kanssa saliin ja piti läppäriä avoinna. Hän sulki sen vasta, kun leffan alkutekstit olivat pyörineet.
  Suomessa ei pidetä siitä, että kännykät pirisevät katsomossa. Tallinnassa siitä ei piitata. Päinvastoin, jos kännykkä soi, siihen myös vastataan ja jutellaan asiat halki.
  Muutoinkin elokuvissa käyttäydytään kodikkaasti. Kengät otetaan jalasta ja koivet oikaistaan edessä olevan penkin selkänojalle. Mikäs sen lokoisampaa, kun katsella leffaa autiopaikalta mukavassa asennossa kuin kotisohvalta ikään. Paikkaa vaihtaa se, jota toisen jalkahiki tyhmpäisee.

Tyhjäkäyntiä ja kaahailua

Lumet sulavat Tallinnassa hyvää vauhtia ja lämpötila pysyy plussan puolella. Siitä huolimatta kadun varrella tai pihalla odottava auto saattaa hyristä kymmeniä minuutteja. Kovilla talvipakkasilla tyhjäkäynnin pystyi vielä selittämään itselleen sillä, että osa autoista on vanhoja ja vaikea saada liikkeelle. Enää ei tämäkään auta, vaan on pakko myöntää, että täkäläiset autoilijat eivät yksinkertaisesti piittaa, mitä ilmaan päästävät.
  Päiväsaikaan suojatielle on turvallista astua, sillä autot pysähtyvät ja antavat jalankulkijan mennä. Iltaisin meininki on toinen. Yritäpä edes ylittää katua, kun kaaharit paahtavat teitä pitkin. Liikennevaloistakaan ei ole hyötyä, sillä punainen on ilta-aikaan autoilijoille vain hävytön ehdotus. Parempi on juosta vikkelästi alta pois.
  Julkinen liikenne toimii hienosti. Tosin talvella pari kertaa trollikoiden eli johdinautojen johtimet irtosivat ja liikenne Mustallemäelle seisahtui miltei tyystin. Pysäkillä olleille ihmisille tultiin kertomaan heti asiasta. Puolen tunnin värjöttelyn jälkeen liikenne palasi entiselleen.
  Hyvän kotikasvatuksen saaneet vaihto-opiskelijat ovat täällä ihmeissään. Kun he antavat paikkansa vanhukselle, tämä kieltäytyy. Näin useimmin, mutta joskus istuin kelpaa. Syytä vanhusten seisomishaluun en ole vielä keksinyt.
  Lumen sulaminen on paljastanut myös uusia jalkakäytäviä. Talvella lunta kipattiin surutta jalkakäytäville eikä niitä aurattu. Pari asfaltoitua jalankulkuväylää tuntuvat kuin ihmeeltä. Samalla on selvinnyt, että talvinen aurattu  kulkuväylä menikin puiston nurmen poikki. Enää sinne ei ole asiaa. 

Opiskella vai eikö, kas siinä pulma

Käsitykseni kielitaitoisista ja ahkerista eestiläisistä opiskelijoista on rapistumassa.
  Viime viikolla peruttiin jo toinen englanninkielinen kurssi, koska osanottajia ei tullut yhtä enempää. Se ainokainen olin minä. Käytäntönä on, että opiskelija päättää viimeistään toisen luentokerran jälkeen, ottaako hän kurssin vaiko ei. Luennoitsija on ikään kuin kauppaamassa tuotettaan ne kaksi ensimmäistä kertaa. Jos tarpeeksi osanottajia tulee, kurssi pidetään.
  Pari viikkoa sitten amerikkalaisen luennoitsija ilmoitti, että nyt riitti tyhjille saleille luennointi. Tehkää tehtävät ja saatte merkinnät, hän viestitti. Hän aikoo siirtyä kokonaan tutkijaksi. On kuulemma saanut tarpeekseen siitä, että opiskelijat vaihtuvat salissa tuon tuosta ja välillä ei ole ketään paikalla.
  Täytyy antaa hieman tunnustustakin. Eestiläisten englanniksi pitämille kursseille riittää osanottajia, jos aihe on helppo ja kiinnostava. Niin ja onhan saksalaisen pitämällä median taloutta ja kultuuria koskevalla kurssilla peräti yksi eestiläinen. Me muut olemme sitten Kiinasta, Liettuasta ja Suomesta.
  Yliopisto ja erityisesti BFM markkinoivat itseään englanninkielisellä kurssitarjonnalla. Kun joukosta karsitaan kaikki perutut kurssin, kuinkahan pitkäksi luettelo mahtaa jäädä...
  No, onpahan aikaa seurata maailman tapahtumia, Japanin maanjäristyksen jälkivaiheita ja Pohjois-Afrikan kansannousuja.

Pakkasen katumuotia

Kylmää riittää molemmin puolin Suomenlahtea. Jostain syystä pakkanen tuntuu täällä ilkeämmältä, sillä kosteus jäätää kasvot ja turruttaa sormet ja polvet.
  Nyt ymmärrän naisten tarpeen kietoutua turkkeihin. Katumuoti näyttää sekoitukselta neukkuaikaa ja Pariisin katuvilinää. Vanhukset ja keski-ikäiset ovat kaivaneet esiin karvareuhkansa ja levittäneet olkapäilleen takin päälle hartiahuivin. Niitä näki täällä reilut parikymmentä vuotta sitten. Mutta mikään ei estä nuoria naisia kulkemasta minihameissa ja ohuissa sukkahousuissa. Ei ainakaan -25 asteen pakkanen. Pitkät saapikkaat ja karvahattu tai löysä villamyssy tosin helpottanevat oloa.
  Vähiten näyttää paleltavan turisteja, jotka ovat tulleet Tallinnaan kulttuuripääkaupungin ihmeitä katsomaan. Kaiketi kulttuurin liekki lämmittää heitä sisältäpäin.
  Astiakaupan myyjä vakuutti, että helmikuun kahtena viimeisenä viikkona on aina kovimmat pakkaset Tallinnassa. Sitten se hellittää. Saapa nähdä. 

Puhumisesta ja suoraan katsomisesta

Eesti alkaa jo sujua, joskin sanavarasto on vaillinainen. Vasta kanadalaisen vaihto-opiskelijan huomio eestiläisistä avasi portit oikeanlaiseen ääntämiseen. Kanadalainen oli nimittäin huomannut, että eestiläiset eivät puhuessaan paljoa suuta auo.
  Varsinkin alahuuli tuntuu pysyvän viivasuorana puhuipa eestiläinen mistä tahansa. - En ole vielä nähnyt kiihtynyttä eestiläistä, joten en tiedä, pitääkö ilmiö paikkansa myös tiukissa tilanteissa.
  Joka tapauksessa asiointia helpottaa, jos sanoo edes sanasen eestiksi. Toisinaan palvelua ei saa, yrittipä olla kuinka kohtelias tahansa.
  Täkäläinen tapa töksäyttää asiakkaalle "ei ole" tuntuu yhä oudolta. Ei  minkäänlaisia pehmennyksiä tyyliin "pahoitteluni" jne. Toisinaan myyjä saattaa kohauttaa olkiaan, joten kaiketi se ajaa pahoittelun.
  Suomalaisena sitä tottuu kumma kyllä nopeasti toiseen täkäläiseen tapaan. Kaupoissa ei juuri katsota asiakasta silmiin, ja busseissa ei edes vilaista kanssamatkustajaa silmiin. Kun piipahdin Suomessa kotipuolessa, kaupassa myyjä katsoi silmiin ja jopa muut asiakkaat. Heti mietin, onko silmälaseissa jotain vikaa. - Sitten muistin, että Suomessa tosiaan katsotaan ihmistä suoraan silmiin.

Lääne-Tallinna Keskhaigla

Silmätulehdus äityi niin pahaksi, että oli pakko lähteä paikalliseen terveyskeskukseen. Hienoa sinänsä, että keskuksella on myös englanninkieliset sivut. Harmi, että puhelinnumero ei vastannut.
  Vastaanotto löytyi puutteellisellakin eestillä, ja asiointi sujui suomeksi. Vastaanottava terveydenhoitaja oli selvästi käynyt jossain vaiheessa töissä Suomessa.
  Eurooppalaisella terveyskortilla lääkärissäkäynti maksoi saman kuin paikallisiltakin eli 3,20 euroa. Vaikka hinta on selvästi suomalaista halvempi, jonotus kesti miltei yhtä pitkään. Reilun 2,5 tunnin jonotuksen jälkeen lääkäri tutki silmät, määräsi lääkkeet ja muistutti käsien pesun tarpeellisuudesta. Talvi ja flunssavirukset, näet.
  Odottaminen sujui kyllä siistimmissä merkeissä kuin kotipuolessa. Pari kätensä katkaissutta, yksi lapsi, pari aikuista naista, joista toinen päätyi neurologille, ja pari apeaa miestä. Ja täysi hiljaisuus. Ei yhtään örveltävää, otsa auki olevaa juoppoa tai huumehöyryistä nuorta, vaikka tämä on Lasnamäenkin terveyskeskus. Onkohan viikonloppuisinkin yhtä leppoisaa?

Liukasta

Jos Helsinki on pulassa lumen kanssa, niin Tallinnan Vanha Kaupunki vasta onkin. Ahtaat kadut eikä muuta paikkaa pukata lunta syrjään kuin seinänvierus.

 Yksi keino raivata kunnon kulkuväylä on tietysti hakata tallautunut lumi irti kadusta. Sen jälkeen katu putsataan vielä kuumalla vedellä, joka jäätyy hetken kuluttua mustaksi jääksi. Kun siihen sataa lunta päälle, onpa mukava luistella. Täkäläiset osaavat taidon jopa piikkikoroilla! Minä en edes tasapohjakengillä.

 Toinen kikka on heittää suolaa kaduille, jolloin lumesta tulee kummallista muhua. Muhukin paakkuuntuu liukkaiksi muhkuroiksi ja pieniksi kumpareiksi. Niillä taiteillessa voi tietenkin ajatella, että toisen kulttuurin oppiminen on yhtä hankalaa kuin tasapainon löytäminen Tallinnan talvisilla kaduilla.

 Toistaiseksi vielä pystyssä!